Oulun Laskuvarjokerho - yksi maailman parhaista paikoista!

9.9.2014

Moottori jyrisee. Ilmavirta viheltää korvissa. Päässä poukkoilee ajatus, että osaankohan minä varmasti? Laskeutumisalue pitäisi nähdä, mutta ei mitään tietoa sen sijainnista, maa alapuolella näyttää aivan ennennäkemättömältä. On se kenttä siellä! Mene! Sitten yhtäkkiä siellä sitä ollaan, maan ja taivaan välissä, eikä aavistustakaan, mihin suuntaan pitäisi kääntää ohjauslenkkejä.

Korkeutta on vielä reilusti, joten aikaa on. Ei sitä loputtomiin kuitenkaan ole, koita nyt hyvänen aika sentään keksiä jotain! Ei mutta hei, sivusilmällä näin jotain vilahtavan ihan toisessa suunnassa, missä itse olen. Hah, siellähän se kenttä onkin, miksen sitä heti nähnyt. Radiosta rätisee jotain ohjeen tynkää, se on ehkä tarkoitettu minulle. Heilutellaan jalkoja vaivihkaa salaa, jos se ei sittenkään koskenut minua, niin kukaan ei huomaa, jos heilutin, vaikkei olisi pitänyt. Kyllä se maailma on sitten kaunis paikka lintuperspektiivistä. Lumoava. Parasta on se, että kaikki, mitä nyt tapahtuu, on omissa käsissä. I’m the king of the woooooooorld, tekisi mieleni huutaa, mutta en kehtaa, joku alhaalla vaikka sen voisi kuulla, ja miettiä, että onkohan kaikki muumini karanneet laaksosta. Kenttä lähestyy, ohjeet kuuluvat radiosta selkeämmin. Loppujarrutus, suurinpiirtein oikeaoppinen kaatuminen, hymyilevät kasvot vastassa, onnitteluhalaus, ylävitoset ja taputtelua selkään. Hienosti meni, onneksi olkoon! Perhana, että oli siistiä!

 

Juha Tapiolta julkaistiin kappale ”tykkään susta niin että halkeen” joskus 2013 elokuussa. Samoihin aikoihin hyppäsin ensimmäisen hyppyni. Virne kesti kaksi viikkoa. Ja aina kun radiosta kuului tuo laulu, virne palasi, ja leveni. Työkaveri kysyi, olenko rakastunut. Tarkoitti ilmeisesti henkilöä. Yksi hyppy, ja se oli menoa. Vaikka tahti ei ole ollut nopea, vuoden aikana on tullut 15 hyppyä, hyppykavereita seuranneena voi päätellä, että virne senkun levenee.

 

Oulunsalon lentokentän vierestä alkaa tyypillinen suomalainen metsä, jonka suojista voi nähdä vauhdikkaanpunaisen rakennuksen. Se on meidän kerho! Sinne vaan rohkeasti sisään! Ovi saattaa olla vähän jäykkä, mutta kyllä se aukeaa. Se on kyllä useasti auki jo valmiiksi, toivottaen tervetulleeksi sisälle kaikki eksyneet, ja tarkoituksella paikalle osuneet. Kerholla voi yrittää ”käväistä”. Kerran sain sen onnistumaan. Meni kaksi ja puoli tuntia. Luulen kyllä, että ” käväisyn” pitäisi kestää maksimissaan puoli tuntia. Enkä edes hypännyt, hyppypäiväkirja esimerkiksi, ja suojalasit olivat kotona, mutta kamera oli jäänyt kerholle. Retken tarkoituksena oli siis pikaisesti noutaa kamera. Tänäänkin käväisin. Meni viisi tuntia. Enkä hypännyt tänäänkään, en kerennyt, koska typeryyksissäni jäin suustani kiinni. Niin siellä monesti käy. Mutta kerkesin katsomaan, kun toiset hyppäsivät. Jokaisella laskeutumisen jälkeen valtava virne. Miten meni hyppy? Nooo, en oikein tiedä, menikö suoritus läpi, mutta oli aivan mahtavaa!

 

Että jos kotona on tylsää, tai muuten vain, pitäisi vaikka siivota, niin voi lähteä kerholle, ei ne tiskit sieltä kotoa mihinkään karkaa. Jossakin on varmasti myös tieteellisesti todistettu, että hyvä mieli ja hyvä seura vähentää stressiä. Pakko kait se on olla niin. Voi sinne tulla pelkästään käymään vaikka kahvilla. Tai minkä tekosyyn nyt sattuu häthätään keksimään. Monesti sitä pitää odotella keliäkin, ei aina paista aurinko, ja joskus tuulee niin, että tuulipussi viipottaa suorana ilman, että osaisi päättää mihin suuntaan. Sillon odotetaan keliä tai soitetaan joku tekemään sitä. Kyllä se lopulta kirkkenee! Ei siellä pakko ole hypätä, vaikka niin ne väittääkin, ja vaikka se onkin nimeltään hyppykerho. Siellä voi vaikka paistaa makkaraa, tai ottaa aurinkoa. Olenpa nähnyt liikkuvan toimistonkin saapuvan paikalle.

 

Laskuvarjourheilu on sekä yksilö- että joukkuelaji

Oulun Laskuvarjokerho on yksi Suomen vanhimmista ja kokeneimmista laskuvarjokerhoista. Kerhomme on perustettu vuonna 1969. Vuosittain hyppäämme keskimäärin 1500 hyppyä ja koulutamme kursseilla noin 100 henkilöä. Kerhossamme oli vuoden 2013 lopussa 240 jäsentä. En tiedä, onko siellä aina ollut niin mahtavia tyyppejä, kuin siellä on nyt, mutta ne on kyllä ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Esimerkkinä Riihis. Se on kyllä hirvittävän paras maahenkilö. Riihis laskee, että kaikki ketkä menee ylös, tulee myös alas. Ja minne ne tulee. Tai mistä ne pitää hakea, suurinpiirtein. Sitten on Sirpa, joka on harrastanut hyppäämistä pikkutaukoa lukuunottamatta yhteensä yli 30 vuotta, ja hypännyt 10 sentin korkokengissä! On kuulema ammattisalaisuus, miten niillä tullaan alas. Epäiltiin, että korot upposivat maahan kantapäitä myöten, mutta ei suostunut myöntämään. Sitten on Kimmo. Kimmo katsoo, että asiat tehdään, niinkuin asiat on tehtävä, ettei tehdä hölmöyksiä. Toimivasta koneesta kesken matkan hyppääminen ei usean ihmisen mielestä ole kovin järkevää, mutta ei vedetä sitä totaalisesti riman alta, pidetään homma turvallisena. Paitsi se on kyllä meidän kaikkien tehtävä, pitää huoli omasta ja muiden turvallisuudesta. Migu on sitten se, joka irvistelee valokuvissa, ja soittaa sitä torvea, aina kun on onnittelujen paikka. Entäs Eisku ja Pete sitten! Ne osallistui tuossa keväällä Arizonassa kuviohypyn maailmanennätysyrityksen tekoon, oli kuulema huikea reissu! Sitten on Kirsi. Soita Kirsille, jos haluat hypätä tandemin! K polkaisee homman käyntiin, ja soittaa Henkalle tai Pertille, ja ne on kerholla kiskomassa tandemkamppeita päälle, ennen kuin ehtii kissaa sanoa. (Kirsin, ja muutaman muun kanssa, käytiin muuten talvella rymistelemässä tuulitunnelissa oppilaskokoonpanolla. Siellä oli pikkuisen eri ilmavirrat, kuin korvien välissä, parhaimmillaan yli 200 km/h). Meidän puheenjohtaja on Norppa. Sillä on tapana sulkea lentokoneen ovi ulkopuolelta, ennen kuin se hyppää pois kyydistä. Tai no ei se aina tee niin. Sitten on RAKI, HOTI, VIPA ja NIAR. Ne on ”valmistuneet” hyppääjiksi tänä kesänä, ne saa hypätä ihan yksin, jos tahtovat. Ja niillä pitää tässä kohdassa raottaa kukkaroa sen verran, että ne voi ostaa itselleen oman laskuvarjon, mikäli niin tahtovat. Minusta näyttää siltä, että tahtovat. Syövät sitten pari viikkoa makaroonia ilman lisukkeita. Sitten yksi meidän lentäjistä on Simo. Epäilen, että Simon salainen haave olisi juoksuttaa hyppääjiä hyppykamoineen päivineen pitkin kiitotietä niiden yrittäessä saada konetta kiinni Simon nauraessa partaansa.

 

Ollaan siellä myös me muutkin. Mekin ollaan mukavia ja loistavia, ja kerrassaan myöskin aivan parhaita ja vaatimattomia. Ja sitten on tietenkin meidän lentsikka, Blondi! Cessna 182. Se on meidän hissi vapauteen.

 

Tervetuloa Oulun Laskuvarjokerholle. Se on yksi maailman parhaista paikoista.

 

Kirjoittanut HITA – tavoitteena makaroonin syönti kaudella 2015

Seuran kotisivut

Kuva Petri Mastola
Kuva Tanja Hirvonen
Kuva Jussi Määttä
Kuva Jussi Määttä